torstai 29. syyskuuta 2016

Ometepe Island #1, Nicaragua

Bussin ikkuna loksahtaa auki ja lämmin tuuli pöllähtää sisään tulikuumaan bussiin. Vanhaan amerikkalaiseen koulubussiin on ahtautunut arviolta sata matkaajaa kantamuksineen ja mun pää kolahtelee vuorotellen ikkunaan ja vieressä istuvan naisen olkapäähän. Ikkunan ulkopuolella on satoja punaisia kukkia täynnä olevia puita ja valtavia perhosparvia pörräämässä niiden ympärillä. Kahdesti ollaan hypätä pois bussin kyydistä ennen aikojaan, mutta kuskilla on tarkat silmät ja meidät patistetaan aina takaisin istumaan.




Myrsky on nousemassa. Kiivetään ylös näköalatorniin katsomaan, kuinka tummat pilvet kerääntyvät järven toiselle laidalle ja salamat alkavat halkoa taivasta. Oon kokenut paljon ukkosmyrskyjä elämäni aikana, mutta en koskaan ole seisonut vastaavanlaisella aitiopaikalla sitä vastaanottamassa. Koskaan ennen se ei ole ollut yhtä kaunis. Horisontti on valkoinen salamista vaikka myrsky on vielä kaukana. Salamat piirtyvät selkeästi tummaa taivasta vasten. Tiedän ettei mun kuuluisi seisoa siellä korkeuksissa, mutta alas maanpinnalle kiipeän vasta kun ensimmäiset vesipisarat putoavat ympäröivän sademetsän lehtikattoon.




Kohtaan seuraavana päivänä tähystystornissa joukon muita sademetsän kosteaa lämpöä paennutta matkaajaa. Ne oli käyneet aiemmin päivällä katsomassa sian teurastusta läheisellä maatilalla. Eläin oli kirkunut ihmisen lailla hetken lähestyessä ja kaikkien paikalla olleiden vaatteet olivat kastuneet kurkusta suihkuavasta verestä. Silti kaikista oli tuntunut tärkeältä seistä siellä katsomassa mistä liha heidän illalliseensa oli peräisin.

Ne ihmiset kosketti. Eräs poika oli ollut matkalla kuusi vuotta. Yhtä pitkään aikaan se ei ollut ostanut uusia vaatteita vaan muut ihmiset olivat aina lahjoittaneet pojalle omastaan. Eräs tyttö oli luopunut kaikesta ja kantoi mukanaan enää vain pientä reppua ja päällään olevia vaatteita. Puhuttiin elämän kiertokulusta ja joku kertoi siitä miten Tiibetissä kuolleiden ihmisten ruumiit syötettiin kotkille ja miten ihmisten ruumiit sitä kautta palautuivat elämän kiertokulkuun. Mietin miten paljon samoja ajatuksia tiibetiläisillä ja Amazonin kannibaaleilla oli, jälkimmäisten nauttiessa läheistensä ruumiit ja siirtyen sitä kautta osaksi heitä sen sijaan, että ruumiit olisi haudattu yksin kovaan ja kylmään maahan. 




Tuntuu että ollaan astuttu aivan uuteen ja ihmeellisen maailmaan. Costa Rica on kivenheiton päässä, mutta se voisi yhtä hyvin olla toisella planeetalla. Matkasta tuli seikkailu sillä hetkellä kun hypättiin kanabussin kyytiin rajalla ja se lähti kaahaamaan kohti Managuaa kaupungin nimeä avoimista ovista huutaen ja kaasujalkaa hölläten ihan vain sen verran, että matkustajat ehtivät juoksemaan bussin kiinni ja hyppäämään liikkeessä kyytiin. Busseissa myytiin popcornia ja peilikirkkaan järven halki kulkevan lautan tv:ssä pyöri espanjankielinen Frozen. En yhtäkkiä halunnut olla missään muualla.

Ps. Onks lyhyet vai pitkät postaukset parempia? Ajattelin aluksi heittää kaikki Ometepe-jutut saman otsikon alle, mutta postauksesta olisi tullut kolme kertaa pidempi ja musta vaan aina tuntuu ettei kukaan jaksa lukea mun kilometrin mittaisia kertomuksia yhteen menoon.

8 kommenttia:

  1. Tunnelman muutoksen aistii tänne saakka! Jotenkin satumaisen näköistä, ihan kuin olisi siirtynyt johonkin toiseen maailmaan. :) Sopiva pituus aina vähän riippuu, mutta tässä tapauksessa miunkin mielestä järkevämpää jakaa osiin. Voi keskittyä paremmin yksityiskohtiin ^^

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä jos aistii, fiilikset muuttui nimittäin huimasti tuone lähdön jälkeen! Ja toi paikka oli kyllä kuin satumaa. Ei oo tullut vastaavaa paikkaa vastaan :) Kiitos, mä pidän tän mielessä!

      Poista
  2. Rakastan sun kirjoitustyyliä niin paljon!! Tunnelmaan pääsee tosi hyvin mukaan ja voisi kuvitella itse olevansa paikalla. Osaat tosi hyvin pistää merkille yksityiskohtia ja niitä henkiläkohtaisia kokemuksia vasta kiinnostava onkin lukea!

    Ja postauksen piduutesta sanoisin, että mieluummin vähän lyhyempiä postauksia tiheämpään tahtiin kuin pidempiä harvemmin ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos hurjasti :) Mä en jostain syystä onnistu kirjoittamaan yhtään sen tiuhempaan oli mun postaukset kuinka lyhyitä tahansa! Loogisestihan sitä kirjottaa samassa ajassa kaks pientä kuin yhden ison, mut mä en jotenkin vaan osaa? :D Yhyy.

      Poista
  3. Tän mittaiset on just hyviä!

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...