torstai 17. maaliskuuta 2016

Da Lat, Vietnam

Tie kaartuu korkealle kukkuloiden ylle. Se on juurien, kivien ja kantojen vuoraama ja mun jalat huutaa tuskaa jokaisen polkaisun jälkeen. Tottakai mun piti lähteä vuoripyöräilemään. Tottakai mun oppaaksi päätyi pähkähullu paikallinen, joka kaahaa kapeimmatkin alamäkeen taittuvat kinttupolut viidenkymmenen kilometrin tuntivauhtia vailla mitään suojia. Alamäessä mun pyörä singahtaa lentoon jättimäisen kivenmurikan kautta ja tuntuu lähes uskomattomalta että onnistun laskeutumaan pyörät maata kohti ja selviytymään siitä elossa. Erotan hädintuskin edessä kaahaavien poikien selkämykset. "You can do it miss", kuuluu oppaan huuto jostain kilometrin tai kahden päästä. Toivon että pystyisin, mutta kukaan ei kertonut minulle pyöräretkelle kutsuessaan, että reitti oli yksi alueen haastavimmista eikä sitä missään tapauksessa suositeltu vasta-alkajille. "Its' alright miss, not many girls can do this", toteaa oppaani kun vihellän pelin poikki 15 kilometrin jälkeen. Kiitos kaikesta tästä luottamuksesta.




Mut kannetaan baarin yläkertaan. Mun jalka tiputtaa verta portaille, sitä on kaikkialla lattialla. Jasmin you're gonna be fine. Sitä on vaikea uskoa kun mut istutetaan tuolille ja mun jalan ympärille kiedottu paita värjäytyy punaiseksi. Joku tiputti lasin lattialle ja sirpale viilsi mun jalan auki. Joku sanoo mun olevan shokissa. Se on hyvin todennäköistä, koska mulla ei ole juurikaan ideaa siitä mitä mun ympärillä oikeasti tapahtuu. Oksennan. Kun pahin vuoto lakkaa mut kannetaan takaisin hostellille reppuselässä. Mä oon niin kiitollinen, että juuri nää ihmiset on täällä mun kanssa. En pysty edes katsomaan haavaa. Makaan sängyllä ja puristan henkihieverissä kaverin kättä kun toinen putsaa ja sitoo mun haavaa. Mä en ole kovin hyvä veren kanssa, mutta näiden ihmisten kanssa mun on hyvä olla.





Istun jalkapallokentän laidalla katselemassa kun mun kaverit potkii kilpaa palloa paikallisen joukkueen kanssa. Mun sylissä istuu kaksivuotias vietnamilainen lapsi, joka katselee lumoutuneena peliä ja mun vieressäni jönglooraavaa poikaa joka taiteilee pallojen kanssa kuin se olisi luonnollisin asia maailmassa. Pikkupoika hihkuu riemusta kun sille heitetään pallo. Se vilkuilee ovelana sujauttaessaan nappaamansa pallon jalkapalloverkon ali toiselle kentälle ja juoksee sitten innoissaan hakemaan sitä. Mäkin saan juoksuharjoitusta kun poika kirmaa isänsä luokse jalkapallomaalille ja mä kannan sen juoksuaskelin kainaloista roikotaen pois kentältä. Kaikki kutsuu mua nannyksi kun varmistan että pojalla on pipo päässä ja lapaset kädessä kun on kotiinpaluun aika.





Järvenrantaravintolassa myytävä mapo doufu, kukkuloilla kiemurtelevat kadut, viileät illat katuruoan äärellä ja kaupungin rehellisyys vie mut mukanaan. Se kaupunki ei yritä olla yhtään mitään muuta kuin mitä se on. Kurkotellaan sillan yli ja kalastellaan paloja markkinoilla työskentelevien ihmisten elämästä. Myöhemmin illalla yksi niistä naisista myy mulle kolme paria sukkia joissa on Nalle Puhin kuva. Kierrellään ja kaarrellaan ja ostetaan päivittäin kakkuja paikallisesta leipomosta. Syön elämäni viimeisen jauhelihapihvin. Kukaan ei muista kurkata tripadvisorista alueen päänähtävyyksiä, mutta se ei haittaa, sillä jokainen päivä ja keskustelu tuntuu seikkailulta.




Varasin Da Latissa sängyn kahdeksi yöksi. Jäin sinne viikoksi. Yhä edelleen kun multa kysellään hienoimpia paikkoja missä olen vieraillut mun ajatukset harhailee takaisin Da Latiin. Paikallisten lämpö, ystävällisyys, maailman paras hostelli ja kaikki ne matkaajat jotka mä siellä kohtasin saa yhä tunteet pintaan. Hetken mielijohteesta tehty päätös lähteä tuonne pieneen kukkuloiden keskellä sijaitsevaan kaupunkiin muutti mun koko elämän. Da Lat muutti mua ihmisenä, se muokkasi mun arvoja ja ajatusmaailmaa ja sai mut ensimmäistä kertaa aikoihin tuntemaan, että mä kuuluin johonkin. Mä ymmärsin olevani ihan yhtä eksyksissä kuin kaikki muutkin, mutta myös sen, että itseään ja paikkaansa maailmassa ei tarvitse etsiä yksin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...